lauantai, 1. toukokuu 2021

Diagnooseja.

4 / 2021

Juulian tarina 2

Niitä diagnooseja.

Palataanpa ajassa nyt taas 25 vuotta taaksepäin aina siihen hetkeen asti, jolloin Juuliasta tuli neulomisen kanssa erottamaton pari. Hän oli tuolloin jo 25-vuotias. Juulia itse muistaa tuon hetken varsin hyvin. Hän oli sairastunut juuri synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joutunut hetkeksi sairaalaan.

Jotain siellä tehdäkseen hän rupesi neulomaan. Hänen ensimmäinen neuleensa olikin hyvin yksinkertainen. Aina oikein neuleena neulottu torkkupeitto anopille joululahjaksi. Hän neuloi yksivärisiä neliskanttisia palasia, eikä väreilläkään ollut niin väliä. Kunhan hän neuloi jotain.

Näin jälkikäteen hän on miettinyt usein, miksi hän rupesi neulomaan juuri silloin. Sen hän kuitenkin tiesi, että siinä mielentilassa neulominen rauhoitti häntä ja hän pystyi hallitsemaan elämänsä kaaosta jotenkin juuri neulomisen avulla. Mitä ahdistuneempi hän siis oli, sitä enemmän hän neuloi. Usein jopa 16 tuntia päivässä.

Juulia ei tiedä, johtuiko tuo neulomisen rauhoittava vaikutus siitä, että hän laski koko ajan silmukoita ja neulottuja kerroksia uudelleen ja uudelleen vai siitä, että hän sai käsilleen jotain tekemistä. Ehkäpä se oli näiden kahden asian summa. Joka tapauksessa Juulia muistaa vieläkin, kuinka hän istui päivät sairaalavuoteensa päällä torkkupeittoa neulomassa.

Kun Juulia pääsi sitten sairaalasta pois, torkkupeitto valmistui ja elämä jatkui. Neulomisesta oli tullut osa hänen arkeaan. Siitä oli tullut hänelle tärkeä selviytymiskeino, kun hän yritti toipua masennuksesta. Voisikin siis sanoa, että kun hän sairastui, hän sai kaksi diagnoosia samalla kertaa. Syvän masennuksen ja neuloosin diagnoosin.

Sitten tuli avioero ja Juulialle jäi vain tyhjä koti. Kaikki hänen ystävänsä olivat hävinneet jonnekin hänen parisuhteensa aikana eikä Juulialla ollut elämässään enää ketään muuta kuin lapset. Mies taas oli löytänyt jo uuden naisen. Näin jälkikäteen Juulia on ymmärtänyt, että tämä ero johtui pitkälti juuri hänen sairastumisestaan.

Niin surullista kuin se olikin. Siihen aikaan, kun Juulia oli nuori, psyykkisistä sairauksista vaiettiin ja niitä kauhisteltiin. Hulluus hävetti ja se oli jonkinlainen tabu. Juuliakin oli saanut sen vuoksi merkin otsaansa. Niin neulomisesta tuli hiljalleen Juulian ystävä. Ystävä, jolle hän saattoi kertoa murheensa ja ystävä, jonka kanssa hän saattoi jakaa ilonsa.

Neulominen oli asia, johon hän pystyi luottamaan ja joka ei pettänyt häntä koskaan. Hän pystyi kertomaan sille kaiken ja luottamaan siihen, ettei se kertonut hänen asioitaan eteenpäin. Se piti Juulialle seuraa silloin, kun hän voi huonosti ja se piti seuraa hänelle silloin, kun hän voi paremmin.

Se auttoi Juuliaa selviämään hankalista hetkistä ja oli hänen ystävänsä niinä pitkinä yksinäisinä aikoina, jolloin hän ei tavannut ketään. Neulominen antoi Juulialle myös ystävänä paljon. Se rauhoitteli häntä, kun Juulia oli levoton. Se lohdutti, kun hän oli surullinen. Se pohdiskeli Juulian kanssa, kun hänellä oli joku ongelma ratkaistavana.

Sen avulla hän selvittikin elämässään monta asiaa. Se oli myös hiljaa silloin, kun Juulia tarvitsi hiljaisuutta ympärilleen. Eikä se nauranut hänelle koskaan, vaikka kaikki muut olisivat nauraneetkin. Pidettiinhän häntä kotipaikkakunnalla neulovana kylähulluna. Tai siltä Juuliasta ainakin tuntui.

myssy ja tupsu*

keskiviikko, 28. huhtikuu 2021

Vappuheilaa etsimässä.

3 / 2021

Höpöhöpö vappujuttu.

No se on Pertsa tässä terve.

Ajattelin esittäytyä teille nyt, kun etsin itselleni vappuheilaa. Olen siis ihan tavallinen Pertsa perussukka, joka viettää ihan tavallista perussukan peruselämää. Olen jo puolivuotias, mutta silti vielä elämäni vedossa oleva ryhdikäs alfa sukka ja olen tietysti pariton.

Asun tällä hetkellä Isäntäni sukkalaatikossa ja minulla on siellä kiva yksiö tennissukkien naapurissa. He ovat tosi mukavaa porukkaa, mutta jos näin meidän kesken sanon, niin siinä kämpässä vaihtuu asukkaat aika tiuhaan tahtiin. Aina kun kurkkaan laatikostani ulos, niin johan siellä on joku uusi pariton tennissukka pyörimässä laatikkoni juurella.

Kun olin nuorempi ja asuin vielä entisen emäntäni käsityökorissa, harrastin aktiivisesti liikuntaa. Minusta olikin hauska roikkua emäntäni käsissä, pyöriä siinä ympäri ja odottaa tiputtaako emäntä minusta silmukoita vaiko ei. Se olikin aikamoinen extreme laji. Enää en uskaltaisi sitä harrastaa, sillä jos silmukkani tippuisivat, minusta tulisi purkukamaa.

Muistutan luonteeltani paljon toisia perusvillasukkia, mutta niin kai se on, että perussukka ei kauas lankakorista putoa. Olenkin varsin seurallinen sukka ja sen vuoksi tämä parittomuus onkin ollut minulle suuri ongelma. Isäntäni ei käytä minua, vaikka minut onkin tehty varsin kestävästä langasta.

Olen myös varsin sukkarakas persoona, vaikka omia pikku sukkasia minulla ei vielä olekaan. Toivon kuitenkin saavani niitä vielä joskus, ehkäpä juuri sinun kanssasi. Jos sinulla kuitenkin on jo pikku sukkia, niin sekään ei haittaa, uskon että minusta tulisi hyvä bonussukka. 

Etsinkin nyt itselleni vappuheilaa!

Minua kiinnostavat erityisesti kirjoneulesukat, sillä ne ovat luonteeltaan lämpimiä ja ovat muutenkin varsin värikkäitä persoonia. Meillä voisikin olla paljon yhteistä, vaikka toinen onkin raidallinen perussukka ja toinen on kirjoneulesukka.

Minusta olisikin mukava vanheta kanssasi yhdessä sukkalaatikossa, mutta muovikorikin on ihan ookoo, kunhan se on ilmastoitu. Voisimme viettää siellä rauhallisia eläkepäiviä, kunnes reikiinnymme tai kunnes joku keksii purkaa meidät pois.

Pus pus sulle, ystävällisesti Pertsa

ja p.s. Hauskaa vappua!

myssy ja tupsu*

 

maanantai, 26. huhtikuu 2021

Olipa kerran Juulia.

2 / 2021

Iltasatu.

Olipa kerran Juulia.

Olipa kerran pieni ruskeasilmäinen Juulia niminen tyttö, joka halusi oppia neulomaan. Ikää hänellä oli silloin noin 9 vuotta. Niin tämä pieni Juulia tyttönen pyysi äidiltään sukkapuikot ja lankaa. Hän sai ne ja rupesi neulomaan. Äidille Juulia ilmoitti silmät loistaen aikovansa neuloa serkkutytölleen villapaidan.

Äitiä tämä hymyilytti hiukan salaa. Se oli aika suuri tavoite näin pienelle ensikertalaiselle, mutta tyttö oli päättänyt onnistua. Ohjettakaan hänellä ei ollut, hyvä kun hän osasi lukea, mutta se ei haitannut Juuliaa. Niin tyttö tuhersi ja ahersi muutaman päivän ja sai kun saikin aikaiseksi puolet pienestä etukappaleesta.

Lopulta hän näytti äidilleen ylpeänä pientä neulettaan, joka oli sopivampi nukelle kuin serkkutytölle. Äitiä hymyilytti taas ja hän kehui hienoa villapaidan alkua. ”Olet sinä kyllä taitava”, hän sanoi Juulialle. Enempää tyttö ei jaksanutkaan sillä kertaa neuloa, kaverit pyysivät häntä jo ulos leikkimään ja niin neulominen jäi.

Niin kului muutamia vuosia ja tuo ruttuinen villapaidan alku unohtui kaappiin ja pölyttyi siellä lelujen joukossa. Oli suoranainen ihme, että se oli vielä tallessa. Eräänä päivänä Juulia päätti siivota lelunsa ja antaa ne pois. Hän ei leikkinyt enää leluilla, olihan hän jo 14-vuotias nuori nainen.

Silloin Juulia löysi tuon villapaidan tekeleen ja kaivoi sen kaapista esiin. Häntäkin huvitti hiukan tuo nukkainen pieni neulottu tilkku, josta piti tulla villapaita. Hän näytti villapaidan alkua äidille ja pyysi, että äiti opettaisi hänet oikeasti neulomaan ja äiti opetti. Ensin harjoiteltiin aina oikein -neuletta ja siitä edettiin pieniin villasukkiin.

Juuliasta oli hauska neuloa pikkuveljelle villasukkia, koska ne olivat niin pieniä ja nopeita tehdä. Ylä-asteella hän neuloi sitten viimeinkin villapaidan ja sen sai pikkuveli. Tämä pieni villapaita oli valkoinen ja siinä oli harmaita raitoja. Se oli myös yhtä lyhyt kuin leveä, mutta se ei haitannut. Pikkuveli piti sitä päällään monet kerrat.

Nyt kun näistä tapahtumista on kulunut jo 35 vuotta ja Juulia on jo itsekin mummi, hän muistelee hymyssä suin tätä ensikosketustaan neulomiseen. Villapaidan alkua ei enää ole, se on hävinnyt ajansaatossa jonnekin, mutta muistot ovat jääneet mieleen. Myös Juulian lapset ovat saaneet ensikosketuksensa neulomiseen saman ikäisenä kuin hän itse.

Eikä Juulia opettanut neulomisen alkeita vain tyttärelleen, vaan myös hänen poikansa on kokeillut neulomista. Heitä kiinnosti kokeilla sitä, mitä äitikin aina tekee ja siitäkin Juulialla on hauskoja muistoja. Neulojia heistä ei ole vielä kuitenkaan tullut, vaikka tytär onkin kovasti kiinnostunut käsillä tekemisestä.

Eikä sillä ole Juulian mielestä kiirekään. Neulovat jos tahtovat ja jos eivät tahdo, niin eivät neulo. Juulia aikoo kuitenkin itse jatkaa neulomista vielä pitkään, onhan hänelle siunaantunut uusia pieniä jalkoja, jotka tarvitsevat villasukkia vielä pitkään. 

myssy ja tupsu*

 

maanantai, 26. huhtikuu 2021

Bloggaamisen kymppisynttärit.

1 / 2021

Ensimmäinen blogiteksti.

onnea_850x433.jpg

Juhuu.

Nyt toukokuussa tulee täyteen 10 vuotta siitä, kun perustin ihka ensimmäisen blogini. Ensin minulla oli kierrätysaiheinen blogi, jota pidin 4 vuotta ja sitten perustin neuleblogin, johon olen kirjoitellut nyt jo kuuden vuoden ajan. Se olisi siis kymppisynttäreitten ja uudistumisen aika :)

Ajattelinkin laajentaa nyt hiukan blogini sisältöä uuteen suuntaan ja ruveta kirjoittelemaan ihan uuteen blogiin aina silloin tällöin lyhyitä juttuja. Tarinoita neulomisesta ja kaikesta mikä jotenkin liittyy siihen, koska kaikenhan voi liittää neulomiseen aina jotenkin. Eiks jeh.

Aiheet näihin juttuihin tulen ottamaan sieltä ja täältä. Ne saattavat perustua tosielämään tai sitten eivät. Saat ihan itse päättää mihin näissä jutuissa uskot. Tarinoissa tulee esiintymään pääasiassa Juulia, joka on keksitty hahmo. Hän tosin muistuttaa jostain syystä vähän minua (?)

Hän on neulomiseen hurahtanut keski-ikäinen nainen, joka kärsii samaan aikaan niin menopaussista kuin viidenkympin villityksestäkin. Hän on ymmärtänyt vasta äskettäin olevansa ihan tavallinen kuolevainen, kuten me kaikki muutkin ja haluaa ottaa elämästään kaiken irti, ennen kuin on liian myöhäistä.

Siksi hän onkin päättänyt, että hän rupeaa suunnittelemaan villasukkia ja haluaa jakaa näitä ideoita myös muille. Ihan tuulesta temmattuja Juulian taidot eivät ole, hän on neulonut jo 35 vuoden ajan.  Hän on myös aika rohkea täti kokeilemaan kaikkea uutta. Hänen mottonsa onkin: ”Melkein kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran”.

Siksi hänen kaikkia aivoituksiaan ei aina ihan ymmärretä, mutta hän uskoo itse olevansa vain hiukan aikaansa edellä. Joskus Juulian suunnittelemat neuleet lyövätkin tulta alleen ja ne onnistuvat paremmin kuin hyvin ja joskus taas, huokaus, niistä ei tule yhtään mitään. Juulia ei ole kuitenkaan luovuttajatyyppi.

Tämän blogin on tarkoitus olla eräänlainen hyvän mielen blogi. Tarinat vaihtelevat blogissa hauskoista jutuista syvällisiin ja jopa surullisiin juttuihin, riippuen ihan siitä, millaista tekstiä kirjoittajalta milloinkin syntyy. Ammattikirjoittaja en kuitenkaan ole.  

Tervetuloa seuraamaan siis Juulian elämää ja muitakin juttuja, joita tänne uuteen blogiin nyt tulee laitettua. Toivon kovasti, että viihdyt juttujeni parissa :) 

myssy ja tupsu*