4 / 2021

Juulian tarina 2

Niitä diagnooseja.

Palataanpa ajassa nyt taas 25 vuotta taaksepäin aina siihen hetkeen asti, jolloin Juuliasta tuli neulomisen kanssa erottamaton pari. Hän oli tuolloin jo 25-vuotias. Juulia itse muistaa tuon hetken varsin hyvin. Hän oli sairastunut juuri synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joutunut hetkeksi sairaalaan.

Jotain siellä tehdäkseen hän rupesi neulomaan. Hänen ensimmäinen neuleensa olikin hyvin yksinkertainen. Aina oikein neuleena neulottu torkkupeitto anopille joululahjaksi. Hän neuloi yksivärisiä neliskanttisia palasia, eikä väreilläkään ollut niin väliä. Kunhan hän neuloi jotain.

Näin jälkikäteen hän on miettinyt usein, miksi hän rupesi neulomaan juuri silloin. Sen hän kuitenkin tiesi, että siinä mielentilassa neulominen rauhoitti häntä ja hän pystyi hallitsemaan elämänsä kaaosta jotenkin juuri neulomisen avulla. Mitä ahdistuneempi hän siis oli, sitä enemmän hän neuloi. Usein jopa 16 tuntia päivässä.

Juulia ei tiedä, johtuiko tuo neulomisen rauhoittava vaikutus siitä, että hän laski koko ajan silmukoita ja neulottuja kerroksia uudelleen ja uudelleen vai siitä, että hän sai käsilleen jotain tekemistä. Ehkäpä se oli näiden kahden asian summa. Joka tapauksessa Juulia muistaa vieläkin, kuinka hän istui päivät sairaalavuoteensa päällä torkkupeittoa neulomassa.

Kun Juulia pääsi sitten sairaalasta pois, torkkupeitto valmistui ja elämä jatkui. Neulomisesta oli tullut osa hänen arkeaan. Siitä oli tullut hänelle tärkeä selviytymiskeino, kun hän yritti toipua masennuksesta. Voisikin siis sanoa, että kun hän sairastui, hän sai kaksi diagnoosia samalla kertaa. Syvän masennuksen ja neuloosin diagnoosin.

Sitten tuli avioero ja Juulialle jäi vain tyhjä koti. Kaikki hänen ystävänsä olivat hävinneet jonnekin hänen parisuhteensa aikana eikä Juulialla ollut elämässään enää ketään muuta kuin lapset. Mies taas oli löytänyt jo uuden naisen. Näin jälkikäteen Juulia on ymmärtänyt, että tämä ero johtui pitkälti juuri hänen sairastumisestaan.

Niin surullista kuin se olikin. Siihen aikaan, kun Juulia oli nuori, psyykkisistä sairauksista vaiettiin ja niitä kauhisteltiin. Hulluus hävetti ja se oli jonkinlainen tabu. Juuliakin oli saanut sen vuoksi merkin otsaansa. Niin neulomisesta tuli hiljalleen Juulian ystävä. Ystävä, jolle hän saattoi kertoa murheensa ja ystävä, jonka kanssa hän saattoi jakaa ilonsa.

Neulominen oli asia, johon hän pystyi luottamaan ja joka ei pettänyt häntä koskaan. Hän pystyi kertomaan sille kaiken ja luottamaan siihen, ettei se kertonut hänen asioitaan eteenpäin. Se piti Juulialle seuraa silloin, kun hän voi huonosti ja se piti seuraa hänelle silloin, kun hän voi paremmin.

Se auttoi Juuliaa selviämään hankalista hetkistä ja oli hänen ystävänsä niinä pitkinä yksinäisinä aikoina, jolloin hän ei tavannut ketään. Neulominen antoi Juulialle myös ystävänä paljon. Se rauhoitteli häntä, kun Juulia oli levoton. Se lohdutti, kun hän oli surullinen. Se pohdiskeli Juulian kanssa, kun hänellä oli joku ongelma ratkaistavana.

Sen avulla hän selvittikin elämässään monta asiaa. Se oli myös hiljaa silloin, kun Juulia tarvitsi hiljaisuutta ympärilleen. Eikä se nauranut hänelle koskaan, vaikka kaikki muut olisivat nauraneetkin. Pidettiinhän häntä kotipaikkakunnalla neulovana kylähulluna. Tai siltä Juuliasta ainakin tuntui.

myssy ja tupsu*